Tavalliset sukellusvarusteet voi aina vuokrata. Tekniikkasukelluksessa käytän aina omia varusteitani, joita on lähes aina kaksin kappalein. Tämän lisäksi satun kuulumaan niihin ihmisiin, jotka nauttivat valokuvauksesta veden alla. Pelkkä kuvauskalusto painaa 20 kiloa.

Onneksi järki voitti, ja matkanjärjestäjän kanssa käydyn syvällisen keskustelutuokion jälkeen kävi ilmi, että voin ottaa mukaani ’hiukan’ ylimääräisiä varusteita ilman että se maksaisi omaisuuksia. Luulin vielä siinä vaiheessa kaiken olevan nyt reilassa...

Olin tosin unohtanut, että käsimatkatavarat saavat painaa vain viisi kiloa. Tämäkin aiheutti pidemmän juttutuokion matkaselvityksen rouvan kanssa, jonka seurauksena pääsin koneeseen mukanani lompakkoni ja kamerani läpinäkyvässä muovipussissa. Käsimatkatavaralaukkuni sai matkustaa ruumassa.

Tekniikkasukellus on harvojen laji - riippumatta missäpäin maailmaa sitä harrastaa. Varusteiden määrä ja kokoonpano muodostavat aina logistisen haasteen. Tekniikkasukelluksien perinpohjainen suunnittelu sekä pullojen tarkat ja aikaavievät kaasutäytöt vievät helposti kaiken ajan liveaboardilla. Tässä on matkaajan hyvä rajoittaa odotuksiaan, ja sopeuttaa sukelluksensa liveaboardin edellytyksiin. Olin valinnut Hurricane-nimisen aluksen, jolta löytyy nitroxasema, happiyhteensopiva kompressori, happea, heliumia sekä suuri määrä pulloja niin dekopulloiksi kuin rebreather-käyttöönkin. Hurricanen viimeisenä muttei vähäisimpänä valttina on osaava henkilökunta.

Matka Hurricanella, joka on yksi Oxygéne Red Sea Fleetin aluksista, alkoi testisukelluksella. Tavallisilla sukellusmatkoilla testisukelluksilla tarkistetaan ensisijaisesti sukelluskelpoisuus, mutta ei täällä. Testisukellukseni tarkoitus oli tarkistaa että tekkivarusteeni toimisivat kunnolla. Eivät toimineet.

Marraskuussa vesi oli vielä lämmintä, ja sen takia tarvitsin vain märkäpukuni haalariosaa, ja näin ollen vähemmän lyijyä. Ikävä kyllä vuokraamani alumiinipullot eivät sopineet mukanani tuomaan hihnastoon. Normaalisti wings-liivit asennetaan pullopakettiin selkälevyn avulla. Selkälevyni on kuitenkin ruostumatonta terästä, ja siksi liian painava mukaan otettavaksi. Matkalle olin ostanut pari kiristyshihnaa ja adapterin pullopakettia varten, joilla aioin kiinnittää hihnaston ja wingin. Olin tarkistanut etukäteen että kiinnityksen todella voi toteuttaa tällä tavalla, mutta en ollut käynyt vedessä tällä varustuksella.

Väärin! Rigauksessa oli yksi merkittävä ero. Sukellan kotona kuivapuvulla, ja hoidan myös tasapainotuksen puvulla. Wingsiä käytän vain pinnalla kelluessani. Nyt olin kuitenkin rakentanut pullopaketin niin, että ainoa nosteenhallintaväline oli wings-liivi. Sukelluksen aikana liivissä oli koko ajan hiukan ilmaa, ja wingseistä tuli täysin hallitsemattomat. Liivissä oleva ilma liikkui koko ajan asentoni myötä, sillä wingsien pussi oli melko tilava. Olen sitä mieltä että liivin on kyettävä pitämään sekä minut ja neljä 12-litraista pulloa pinnalla. Olin vain unohtanut suuren eron alumiini-ja teräspullojen nosteessa.

Henkilökunnan ja ison kuminarunipun avulla saimme kuitenkin wingsit hallittaviksi. Testisukellus oli tavallinen suoranoususukellus, ja totesin olevani kahden täyden dekopullon kanssa hiukan liian painava koko sukelluksen ajan. Sain siis katkerasti katua sitä, etten ollut ottanut nosteen muutosta huomioon varusteita kootessani. Huomasin myös että kamerani ei kulkenut mukana yhtä mukavasti kuin yleensä, vaikka ilman suurta ja säkkimäistä kuivapukua lopullinen ero jäi pieneksi.

Matkan määränpäänä oli Brothers Islands, jotka ovat kaksi pientä saarta avomerellä. Suurempi saarista on nimetty mielikuvituksellisesti Big Brotheriksi, jolla on majakka, majakanvartijan talo ja muutama majakanvartija. Toisen, pienemmän ja asuttamattoman saaren nimi on... no, koita arvata. Meri on todella syvää saarien ympärillä, kipparimme kertoi syvyyden olevan jopa 1500 m vähän matkan päästä rannasta. Onneksi jyrkillä seinämillä on myös tasaisia kielekkeitä, jotka tekevät alueesta suositun sukelluskohteen. Pohjan muoto houkuttelee paikalle myös suurikokoisia lajeja, ja virtaukset luovat sekä koville että pehmeille koralleille hyvät kasvuolosuhteet. Myös muutamat laivat ovat aikojen saatossa ottaneet lähikontaktia koralleihin, ja ainakin kaksi suurta rahtialusta on kohdannut matkansa pään Big Brotherin pohjoispuolella.

Numidia rakennettiin Skotlannissa 1901. 140-metrinen rahtialus oli juuri otettu käyttöön, ja neitsytmatkansa jälkeen se suuntasi keulansa Punaiselle merelle. Kapteeni oli luovuttanut komentokannen perämiehelle, ja halusi että hänet kutsutaan takaisin brygalle laivan ohittaessa Brothers-saaret. Tällaista kutsua kapteeni oli tuskin osannut odottaa, sillä Numidia ajoi vahingossa suoraan riutalle – täsmälleen samaan paikkaan, jonne Aida 2 myöhemmin uppoaisi. Miehistö yritti ensin turhaan saada alusta irti riutasta, jonka jälkeen he jättivät aluksen. Numidia ei kuitenkaan uponnut heti, vaan seuraavan seitsemän viikon aikana lasti saatiin kokonaisuudessaan pelastettua. Pikkuhiljaa tuuli ja merenkäynti selättivät Numidian. Runko hajosi ja vajosi erittäin jyrkälle seinämälle. Aluksen perä makaa nyt 85:n metrin syvyydessä.

Aida 2 oli ranskalainen rahtilaiva, joka oli rakennettu 1900-luvun alussa. 75-metrinen laiva oli Egyptin laivaston omaisuutta, ja toisen maailmansodan aikana se kulki egyptiläisten satamien välillä toimien liikkuvana varastona majakoille. Aida 2 upposi ensimmäisen kerran jo toisen maailmansodan aikana, mutta se onnistuttiin nostamaan, ja se jatkoi liikenteessä vuoteen 1957 asti. Silloin Aida 2 vahingoittui kovassa säässä purkaessaan tarvikkeita Big Brotherilla. Miehistö pelastettiin toiselle alukselle, ja Aida 2 ajelehti parisataa metriä riutan pohjoispuolella, jonne se upposi. Hylky jäi makaamaan melkein pystysuoralle seinämälle, ja sen syvin osa on noin 60:n metrin syvyydessä.

Meri oli peilityyni saapuessamme Brothers-saarille. En olisi voinut kuvitella kiehtovampaa sukellusaluetta. Ikävä kyllä iltapäivä oli jo lopuillaan, ja tähän aikaa vuodesta pimeys laskeutuu jo viiden tienoilla. Siksi ensimmäinen sukelluksemme oli vain lyhyt pulahdus varusteiden testaamiseen. Loppuillan käytimmekin kaasujen sekoittamiseen ja seuraavan päivän sukelluksen suunnitteluun. Sukeltajia oli laivalla 22, joista seitsemän sukelsi trimixillä, ja joista neljä sukelsi Inspiration-rebreathereilla. Olin ainoa avoimella kierrolla sukeltava tekniikkasukeltaja, jolla ei ollut useampaa kaasua tai trimixiä ymmärtävää tietokonetta, ja jouduin siksi suunnittelemaan sukellukseni erittäin perusteellisesti. Inspiration-sukeltajat VR3-koneineen pystyivät puolestaan tekemään monitasosukelluksiaan miten halusivat.

Aamu koitti, ja me tekniikkasukeltajat nautimme erikoiskohtelusta. Jokainen sukellusopas saa harmaita hiuksia nähdessään koko peräkannen täynnä sukellusvarusteita. Eli meidät oli nopeasti nopeasti saatava pois muiden sukeltajien tieltä! Olimme suunnitelleet sukelluksen 62:een metriin Aida 2:lle 40:n minuutin dekompressiolla. Odotin innolla pääseväni syvänsiniseen veteen. Kumivene pudotti meidät seinämän viereen muutaman hylynkappaleen päälle, mutta niitä emme jääneet ihailemaan. Vedessä teimme lyhyen kuplatarkastuksen testataksemme järjestelmän tiiviyden, jonka jälkeen aloitimme laskeutumisen kohteelle. Inspiration-sukeltajat laskeutuivat edelläni näyttäen tietä. He muistuttivat keltaisia kilpikonnia. Otin muutaman kuvan laskeutumisesta, ja silloin yksi kilpikonnista kääntyi ja viittoi minulle pitääkseni kiirettä. Inspiration-sukeltajat näyttävät hiukan kömpelöiltä, mutta heidän keltaisia kansiaan on helppo seurata. Yksi heistä oli parini. Loistavaa.

Laskeutuminen sujui mainiosti. Kiersimme aluksen suuren potkurin. Vesi oli yllättävän lämmintä ja kirkasta. Hylyssä oli useita erikokoisia aukkoja, joista voi katsella hylyn sisään. Sisällä näytti olevan paljon elämää. Henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut värikkäiden kalojen tutkimisesta lämpimillä leveysasteilla. Voin vain todeta että ne ovat kaikki saman näköisiä.

Sitävastoin loputtomassa tummansinisessä vedessä leijuminen oli äärimmäisen nautinnollista. Kykenin erottamaan koralliseinämän jatkuvan sekä pintaan asti että syvälle allemme. Hylky näytti olevan purukumilla kiinni seinämässä, ja tuntui siltä että se voisi irrota ja syöksyä syvyyksiin millä hetkellä hyvänsä. Korkella yläpuolellamme vilisi elämää, eikä pelkkiä kaloja, vaan myös sukeltajia samalla hylyllä. Jälleen yksi syy harrastaa tekniikkasukellusta – syvemmällä on rauhallisempaa.

Nousu alkoi hyvin. Hylkyhän makasi seinämällä kuin valaistu pääkatu. Syvemmillä dekopysähdyksillä oli paljon katsottavaa. Mutta sitten alkoi tapahtua. Ajan myötä dekopulloni tyhjenivät, ja jouduin ottamaan tuntumaa fysiikan lakeihin. Jotain mielenkiintoista tapahtui. Olin sukelluksen aikana käyttänyt suurimman osan selässäni olevasta kaasusta, eli selkäpaketti keveni ja sen noste kasvoi. Samalla dekopulloni tyhjenivät ja kevenivät. Itse ongelmatilannehan on tunnettu. Minulla oli tarpeeksi lyijyä hallitakseni nosteeni. Mutta yhtäkkiä epämiellyttävä yhteispeli liivin ja pullojen välillä alkoi. Vakava vika rigauksessani paljastui. Tavallisesti liivini on tiukasti kiinni selkälevyssä, ja selkälevy vuorostaan tiukasti selässäni. En myöskään tavallisesti pidä ilmaa liivissäni sukelluksen aikana. Siksi en huomannut että liivini alareunassa oli löysiä ilmataskuja. Teen dekot vaakatasossa, ja koska pulloni pyrkivät ylöspäin, ilman kulku liivin alaosaan tehostui, ja selkäpakettini pyrki kääntämään minut ylösalaisin. Oletko koskaan koittanut dekoilla pää alaspäin kahdella isolla salamalla varustettu kamera kaulassa ja kaksi dekopulloa kyljillä roikkuen? Voin taata että se on epämiellyttävää. Kaikki varusteeni putosivat niskaani.

Taistelin varusteideni kanssa kauan. Lopuksi luovutin. Viitoin parilleni että hän tarkastaisi mitä on tapahtunut, koska en itse voinut nähdä kahta suurta ilmapussia, jotka olivat vian syynä. Hän näki ne välittömästi. Koska hän sukelsi rebreatherilla, kuulin häneen nauravan kovaan ääneen suukappaleeseensa. Tilannetta olisi varmasti voinut verrata puoliksi täytetyn ilmapallon kanssa leikkimiseen veden alla. Nyt ongelma oli kuitenki paikallistettu, ja onnistuin toisella kädelläni taakseni kurottaen puristamaan toisen ilmatäytteisen liivinpuolikkaan kasaan. Uimalla kyljelläni voin siten estää ilman kulkeutumisen takaisin liivin alaosaan.

Tämän täytyi näyttää naurettavalta. Yksikätinen tekniikkasukeltaja kamera kaulassaan, ja pintaan nousuun on 25 minuuttia. En ollut järin ylpeä itsestäni. Onneksi tämä ei tapahtunut jossain virtauksessa väylän kupeessa Itämerellä. Ja minun piti sukeltaa 80:n metrin syvyyteen seuraavan päivänä! Ongelmaani oli pakko keksiä järkevä ratkaisu nopeasti...

Iltapäivän käytimme kaasujen tuulettamiseen Big Brotherilla. Kävimme ylhäällä majakassa. Meri oli täydellisen tyyni. Majakkahenkilökunta, jonka työjakso kestää kolme kuukautta keskeytyksettä, oli iloissaan käynnistämme. Millähän he kuluttivat aikansa tällä saarella?

Tultuamme takaisin alukselle, siirsin osan lyijypainoistani vyöltä dekopulloihini. Tämän jälkeen kiinnitin haarahihnan selkälevyyn. Kiinnitiin wingseihin myös muutaman kuminarun lisää saadakseni liivin tilavuuden pienemmäksi. Luonnollisesti kävimme iltapäivän lopuksi koittamassa virityksiä vedessä, ja kaikki tuntui onneksi toimivan. Palatessamme laivalle saimme kolme riuttahaita seuraksemme. Ne halusivat varmaankin varmistaa että kaikki ovat kunnossa. Rebreathersukeltajat voivat puhua suukappaleisiinsa veden alla, ja täytyy myöntää että se vaikuttaa loistavalta idealta. Inhoan kuitenkin sitä, kun kuulen heidän sanovan ’oooh shit’ tai ’uh-oh’, sillä se on varma merkki siitä että haita on lähistöllä.

En ole kuullut että yksikään sukeltaja olisi koskaan joutunut kyseisen hailajin hyökkäyksen kohteeksi, mutta kukaan meistä ei halunnut koitella onneaan. Leijuimme välivedessä hyvän matkaa seinämältä 100 metriä vettä allamme. 15:n metrin syvyydessä pysyttelimme tiukassa nippussa, ja yritimme pitää silmällä toistemme kuolleita kulmia uidessamme viimeiset 200 metriä takaisin alukselle. Muodostimme todennäköisesti aika säälittävän näyn, mutta sillä hetkellä sillä ei ollut mitään merkitystä minulle.

Olimme viettäneet illan kaasusekoituksia analysoiden ja varusteita ruuvaillen. Silti seuraava aamu koostui kaikenlaisesta pikkuvirittelystä. Tuntui siltä ettei hihnaston ja d-lenkien säädölle ei koskaan tulisi loppua. Tiettyä jännitystä oli myös havaittavissa, sillä olimmehan sukeltamassa 80:aan metriin Numidialle. Olin keksinyt hyvän tavan taittaa kameran salamavarret kokoon laskeutumisen ajaksi, voidakseni sitten avata ne täyteen mittaansa pohjalle päästyäni. Pohja-aika on rajallinen, ja jokainen minuutti alhaalla on arvokas. Olin myös hiukan mietteliäs kameran kotelon suhteen, sillä se oli hyväksytty vain 60:een metriin. Olin tosin varma että kotelo kestäisi syvyyden, mutta toimisivatko kaikki säätimet?

Kamerassani oli superlaajakulma. Tuntui epätodelliselta leijua jättimäisen potkurin yläpuolella 80:ssa metrissä ja nähdä koko hylky kameran etsimessä. Useat rebreather-sukeltajista olivat suunnitelleet sukelluksensa 90:ään metriin, ja siksi sain muutamia hienoja kuvia keltaisista kilpikonnista käymässä alempana kääntymässä.

Aika juoksi nopeasti, mutta ehdin silti ottaa reilusti kuvia syvässä sinisessä. Onneksi digitaalikamerat on keksitty, muuten olisin menettänyt malttini dekopysähdyksien aikana. Perinteinen 36:n kuvan raja tuli nopeasti vastaan, koska koko sukellus kesti kaksi tuntia. Ennen pintautumista olin ehtinyt ottaa jo yli 125 kuvaa. Dekot tehdään riuttaseinämän vieressä, jossa löytyy valtavasti nähtävää ja kuvattavaa. Huomattavasti mukavampaa kuin nousuköydessä roikkuminen välivedessä minuutteja laskien...

Viikko sujui rauhallisesti, ja sen aikana teimme muutamia upeita tekniikkasukelluksia. Liveaboardilla on mahdollista yhdistää helppo ja leppoisa sukeltajaelämä syviin ja vaativiin sukelluksiin. Yhdistelmä on hyvä, sillä helppo pääsy sukelluskohteille poistaa yhden stressimomentin. Myös tekniikkasukellukseen saumattomasti liittyvään varusteiden säätämiseen meni loppujen lopuksi vähemmän aikaa kuin yleensä. Tekniikkasukellus trooppisissa olosuhteissa tuntuu useasti siltä että kaupan päälle saa rentoutumissukelluksen. Sukelluksen tekninen osa suoritetaan syvällä, jonka jälkeen seuraa pitkä dekompressio. Monitasosukelluksen kaltaisine profiileineen dekompressio-osuus muistuttaa lähinnä tavallista riuttasukellusta. Viimeiset dekopysähdykset 9:ssä, 6:ssa ja 3:ssa metrissä voivat helposti olla 45 minuuttia, ja sellaisissa syvyyksissä on valtavasti nähtävää ja kuvattavaa.


Aloimme jo suunnitella seuraavaa matkaakohdetta. Toivottavasti jonnekin jyrkkien seinämien, syvien hylkyjen ja tummansinisen veden äärelle.

Kymmenen vinkkiä tekkisafarille:

1.    Pyri aina lähtemään matkaan tutun parin kanssa. Näin voit jo ennen matkaa vertailla odotuksia ja tunnet parisi kokemustason.
2.    Aloita matkan suunnittelu keskustelemalla matkanjärjestäjän kanssa. Mitä kohteessa on? Pyri myös saamaan kaikki tieto kirjallisesti vahvistettuna – erityisesti kaasutäyttöihin liittyvät väärinkäsitykset tuntuvat lompakossa. Eivätkö kaasutäytöt kuulu matkan hintaan? Kaasujen tuoma lisähinta voi helposti kaataa matkabudjettisi. Varmista myös että laivalla on tarpeeksi suuret kaasuvarastot. Kaasujen loppuminen kaukana maista ärsyttää.
3.    Sataprosenttinen omavaraisuus varaosien suhteen kannattaa. Jaa varustevastuut matkalaisten kesken, sillä kaikkien ei tarvitse ottaa samoja työkaluja mukaan. Pistoolihakoja ja nippusiteitä ei koskaan ole liikaa. Pyri hoitamaan kaikki varusterikot itse.
4.    Varustetarpeet muuttuvat uusien ja tuntemattomien olosuhteiden myötä. Tee lista tarvitsemistasi tutuista varusteista hyvissä ajoin ennen matkaa. Aiotko vuokrata varusteita? Silloin on tärkeää että tunnet varusteiden koot ja ominaisuudet.
5.    Sukellukset tehdään usein koralliseinämien tuntumassa. Sukellusprofiili muistuttaa silloin monitasosukellusta, ja silloin trimixiä ja useampaa kaasua ymmärtävä tietokone on korvaamaton.
6.    Valmistaudu tekemään ainakin kaksi testisukellusta. Lämpimissä vesissä käytät todennäköisesti eri pukua kuin kotona, ja silloin on tärkeä ehtiä säätää painomäärä ja tasapainotus kohdalleen ennen varsinaisia sukelluksia.
7.    Veden kirkkaus voi hämätä! Syvyys ei tunnu samalta nähdessäsi tukialuksen pinnassa 50 – 60 metriä yläpuolellasi. Suunnitellun maksimisyvyyden ylittäminen tapahtuu helposti. Dekompressiosukelluksessa ei ole marginaaleja, ja lähimpään painekammioon voi olla pitkä matka.
8.    Juo runsaasti nestettä. Sukellat todennäköisesti märkäpuvulla, ja silloin voit mitata sukelluksesi laadun laskemalla montako kertaa virtsasit pukuusi.
9.    Varmistu siitä että aluksella on pätevää ja osaa täyttää pulloja ja auttaa varusteiden kanssa. Aluksella on oltava ainakin yksi paikallinen tekniikkasukeltaja.
10.    Pidätkö mukanasi kannettavaa tietokonetta dekojen suunnitteluun? Pidä siitä hyvää huolta, laitteisto ei välttämättä kestää siirtelyä ilmastoitujen sisätilojen ja kostean ulkoilman välillä. Mitä jos koneesi sanoo sopimuksensa irti keskellä viikkoa?
 

Tämä artikkeli on julkaistu vuoden 2005 marraskuun DYK lehdessä . Kaikki artikkelin materiaali on DYKin omaisuutta ja julkaistu Snorkkeli.netissä DYKin luvalla.  Artikkelin on Snorkkeli.netille suomentanut Mikko Vikkula.